Kävin Mymskällä (siili) ja tupsahdin Hesarin eläintestiin. Kone lausui näin:
Kuten kunnon (huuhaa)horoskooppeihin ja testeihini kuuluu, löydän itseni tästä täysin.

Riemastuin tänään päivällä niin paljon Oharin päivityksestä, että ihan teki heti mieli tulla tänne julistamaan tätä iloa. Fanistelen täällä etäällä ihan hulluna tuota oivaa kirjoittajakuomaa nääs.

Mutta olipas tässä päivässä muutakin mukavaa. Sain tänään johonkin jamaan (no, kehnohkoon, mutta kuitenkin) ja eteenpäin lähetettyä päättötyöni yhden osan. Oi autuasta.

Nyt pidän loppuviikon taukoa ja ensi viikolla – viimeisellä lomaviikolla – on oikein oivallista jatkaa pusertamista. Kyllä se siitä jossain vaiheessa ehkä jopa saattaa valmistuakin.  Ja hups, siinä samassa rytäkässä miekin.

Jotta päivä olisi vallan täydellinen niin juhlin päättötyöpuserruksen deadlinen saavuttamista ripeällä lenkillä. Lähtemiseni vain venähti niin, että meinasi tulla kiire ehtiä takasin Beckiä (no oikeesti Mikael Persbrandtia katsomaan, köh köh..). Yllätin siis itseni ja samalla varmaan noin kaikki minut livenä tuntevat ja ryhdyin hölkälle saadakseni tehokkaan lenkin nopeasti. Yllätyksen määrän ehkä ymmärtää, sillä yleensä kuljen kävelykeppiin nojaten.

Lenkki oli oikein sopiva ja tuntui hyvältä, ehdin jopa kotiin sopivasti Beckille (eiku siis.. no aivan). Saatan äityä toistekin moiseen hölköttelyyn.

Mutta ei siinä vielä kaikki.

Tästä päivästä tuli täydellisin ikinä, kun sain nauttia Susannan sanataiteesta oikein pitkällä kaavalla. Vai mitä mieltä olette tästä tyhjentävästä selvityksestä maailmankaikkeuden tilasta , eikö ole muka klassikkoainesta jo syntyessään? Ota ja nauti, ei voi muuta sanoa.

Edit 31.7. 13.01: Kuin noi otsikot on niin kauhean siniset yhtäkkiä? Ainakin mulle näkyy vähän joka puoella sinistä täällä. Murh, yök, miten sen saa pois?

Oho. Tuli pieni blogitauko.

Joku kumma tulppa iski, mistä lie johtunut. Monesti teki mieli raapustaa jotain, mutta en vaan saanut kynää käteeni.  Sama tulppa levisi sitten häiritsemään päättötyötäni, mutta sain sen viime viikolla räjäytettyä pois ja näköjään vaikutukset ulottuvat yllättävän kauas. Todella mukavaa.

Kerronpa tässä sen kikan, jos joku joskus vaikka joutuu kirjoitustulppailmiön uhriksi. Vinkki on alun perin Julia Cameronilta, joka kutsuu tätä aamusivuiksi. Idea on siis kirjoittaa aamuisin kolme sivua puhdasta tajunnanvirtaa, tyhjentää mieli kaikesta miettimättä sen enempää.

Sain vinkin kirjoittaa kolme kertaa 10 minuuttia kerrallaan, joka sopii mulle paremmin. Kirjoitan epäortodoksisesti koneella, se kun on niin paljon miellyttävämpää ja nopeampaa kuin käsin rustailu. Olen tainnut kirjoittaa näitä ns. aamusivuja viime keskiviikosta lähtien (enkä todellakaan aamulla), ja niin hullulta kun se saattaa kuulostaakin, homma on auttanut kovasti. Sen lisäksi että on todella puhdistavaa kirjoittaa ihan diipadaapaa ilman mitään muoto- tai laatuvaatimuksia niin sain jonkun otteen päättötyöstäni ja sain heti tehtyä sitä ihan eri meiningillä kuin kertaakaan koko kesänä. Mikä helpotus.

Hiukan harmittaa etten pyytänyt apua tähän vaivaan jo aikaisemmin, olisin varmasti saanut vinkin samasta lähteestä, sillä nyt yksi iso deadline on jo ensi viikolla ja homma on vielä aika levällään. Tosin parempi tämäkin kun ei mitään, muuten oisin varmasti kuallut stressiin. Nyt vaan melkein.

Ai niin, ehkä se homma etenisi vieläkin paremmin, jos ihan vaikka ryhtyisin kirjoittamaan sitä enkä vaan kirjoita siitä.

Noni. Kannatti sitten riehaantua ja käydä julistamaan vallan ylenpalttisesti. Viittaan tällä siis edelliseen vouhottavaan vuodatukseen.

Suunnilleen saman asian meinaan on kiteyttänyt paaaaljon näppärämmin Kaisa Leka, asialla jälleen Hesari. Sunnuntaina 7.1. taloussivuilla (E1-2) oli mainiot jutut onnellisuudesta. Leka kertoo jalkojensa amputoinnista, kivun ja vammaisuuden suhteesta onnellisuuteensa ja sanoo myös näin:

"Terveen luulevat, että monet vammaiset toivoisivat olevansa terveitä. Se on huuhaata. Vammaisuus on yksi meidän piirteemme, mutta se ei hallitse meidän elämäämme. Emme ajattele, että elämä muuttuisi hirveästi, jos meistä tulisi yhtäkkiä terveitä."

Jep, jotain tämmöistä ajatusta koitin tuossa edeltävässä oksennuksessa hakea, mutta äidyin paasaamaan ja vauhkoamaan.

Mutta tadaa.. Selitys ilmiöön löytyy Lindholmin Jarilta.

Tietenkään en jaksa lukea alkuperäistä artikkelia, mutta se ei estä kommentoimasta ja komppaamasta. Niin tosi on tuo juttu meinaan omalta kohdalta, ainakin joskus.

En tohdi väittää, että osaisin aina tulkita toisen naamasta viestini vastaanottoa ja muokata sen mukaan sitten omaa ulosantiani, mutta onhan se nyt hitsi vieköön helpompaa livenä kun sähköisessä kommunikaatiossa. Eikä tämmöisessä yksinpuhelussakaan osaa yhtään ajatella, miltä oma lärinä tuntemattomille kuulostaa. (Toisaalta.. oma blogi, omat vouhotukset). Esimerkiksi olen havainnut, että jos en koe saavani riittävää responssia omalle viestilleni, niin jumitan jankuttamaan samaa ajatusta uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.

Ja tähän tavallaan liittyvänä asiana, mutta en nyt jaksa rakennella mitään järkevää aasinsiltaa:

Ihan kaikkein tylsintä on se, kun tajuaa virheensä – mutta vasta kun on liian myöhäistä tehdä mitään. Tuskin olen ihan yksin tässä veneessä, mutta nyt se on alkanut ainakin allekirjoittanutta risomaan lujasti. Tiedä sitten, koenko mokailevani nyt tavallista enemmän vai havaitsenko sen vaan tarkemmin.

Tosin toki siitä voi olla joskus iloa tai apua, että älyää itse mokanneensa ja osaa/uskaltaa sanoa sen ääneen. Tuolla metodilla meinaan mennä huristelin ekasta inssistäni läpi. Ajo-ope tiesi, että teen liikaa pikkumokia, mutta huomaan ne aina itse heti. Neuvoi sitten papattamaan inssissäkin ääneen, kun epäilin törttöilleeni. Metodi toimi luokattoman hyvin. Tosin jotenkin ois kivempaa selvitä elämästä selittemättä jatkuvasti omia mokiaan.

PS. Ruokahaasteet on julkistettu. Ai hitsi miten herkkuja safkoja siellä on listalla! Polkkapossun keimailijan salaatti puhutteli ehkä eniten, sitä pitää kokeilla pian.

Ehdin jo sommitella mielessäni komppaavaa kommenttia Kauran tai Sun äitis kirjoituksiin, sillä ajattelin vähintään jomman kumman tarttuvan tähän aiheeseen (tämä koulua sivuava juttu voisi kiinnostaa Ruutakin), kunnes älysin, että mullahan oma blogikin näitä räpätyksiä varten. Suoraan siis päivän sanomalehtikatsaukseen, olkaat niin hyvät:

Hesarissa tänään sunnuntaina sivulla D3 on juttu erityisopettaja Eija Reinikaisesta, joka on kirjoittanut kirjan Leimatut lapset, "tarinoita koululaisista, huomioita heidän opettamisestaan ja oppimisestaan. Teos on eläkkeelle jääneen opettajan vastareaktio kouluja koskevaan keskusteluun, jossa tehokkuus on nostettu kaiken muun edelle".

Reinikaisella on jo lyhyen jutun perusteella monia tärkeitä ajatuksia, mutta tartuin jutun lopussa olevaan kommenttiin erityisoppilaista, siis erityisen paljon tukea tarvitsevista. Lainaan taas juttua, niin en suotta vääntele muiden sanoja:

"- Kaikki lapset ovat erityisiä! Impulsiivisuus ja lyhytjännitteisyys ovat persoonallisuuden piirteitä siinä missä muutkin. Jos joku lapsi on erityisen vilkas, hän toimii omista lähtökohdista käsin. Myös hänelle tulisi taata riittävä tuki ja työrauha."

Siinä se on! Persoonallisuuden piirteitä. Piirteitä, joiden kanssa toimitaan omista lähtökohdista käsin. Siinä on huomattava ero ajatukseen, että nuo piirteet olisivat pelkästään vikoja tai rajoitteita, joista pitäisi mieluiten päästä eroon tai ainakin peittää ne huolellisesti, olla ns. normaali.

Meillä kaikilla on erilaisia piirteitä, ominaisuuksia tai rajoitteita, jos niin halutaan sanoa. Yhdellä sairaus tai vamma rajoittaa liikkumista tai jaksamista, toinen on sairaalloisen ujo, kolmas on tolkuton kontrollifriikki, neljännen itsetunto on olematon, viidennellä on vaikeita allergioita ja kuudennella on synnynnäinen jalan epämuodostuma.

Ai no mitäs sitten? Kaikki ne ovat asioita, jotka joidenkin normaaliuskriteerien mukaan voivat rajoittaa elämää jollain lailla. Tekeekö se elämästä jotenkin säälittävää tai kelvotonta? Onko ihminen jonkun piirteensä takia väistämättä onnettomampi tai huonompi? Tekeekö se elämästä epätäydellistä, jos ei vaikka sairauden takia voi lähteä vuorikiipeilemään tai mausteallergian takia uskalla syödä etnisissä ravintoloissa? Pitäisikö tuota ominaisuutta piilotella ja leikkiä, ettei sitä olekaan?

Okei, osa listastani on sellaisia asioita, joista voi ainakin osittain päästä tai oppia eroon (kontrollifriikkiys, sairalloinen ujous, syömishäiriöt) ja toisista taas ehkä ei (allergiat, sairaus/vamma ja epämuodostuma). Kaikki listan jutuista ovat mielestäni sitä vastoin asioita, joiden kanssa voi elää ja ottaa nämä ominaisuudet haltuunsa niin, etteivät ne rajoita elämästä nauttimista.

Mielestäni kaikki on kiinni omasta asenteesta ja tietysti ympäristön asenteesta (etenkin lapsen kohdalla). Ainakin osittain se on oma valinta, että onko tämä erityinen ominaisuus asia, jonka antaa täyttää elämän ja rajoittaa elämästä nauttimista vai onko se vain ominaisuus, jonka kanssa voi elää yhdessä. Siinä on vissi ero, kumman lähestymistavan itseensä ja lähimmäiseen tällä akselilla ottaa.

Tähän päätelmään pääsemiseksi auttoi varmasti jo aikaisemmat pohdintani ihmisen hyvistä ja huonoista puolista. Oli aika hämmentävää joskus vähän nuorempana huomata, että toisinaan vilkkauteni ja suulauteni tulkittiin hermostuttavaksi touhottamiseksi ja toisinaan virkistäväksi energisyydeksi. En osannut päättää, onko se huono vai hyvä ominaisuus, kunnes älysin sen olevan molempia, tilanteesta ja vastaanottajasta riippuen. Se oli hyvin helpottava oivallus.

Mutta aina ei riitä, että itse ajattelee näin omista ominaisuuksistaan ja hyväksyy rajoitteensa sellaisina kun ne ovat. Tarkoitan tässä siis tilannetta, jossa niille ei voi tehdä siis mitään – en suinkaan tässä kannusta hylkäämään kuntoutusta, terapioita ja hoitoja minkä tahansa hankalan rajoitteen tai sairauden hoidossa.

Ympäristö voi joskus olla sitä mieltä, että ainoastaan ns. normaalius (= terveys) on onnellisen elämän salaisuus. Se että kuka sitten on normaali tai terve, on taas toinen kysymys ja riippuu tietysti ympäristöstä. Nykyään sairaus/vamma voidaan kokea  riippakivenä, mutta taas tolkuton kontrollifriikkiys ja jotkut syömishäiriöt jopa normaalina tai ihailtava käytöksenä. Sairas ajatus, mun mielestä*. Ja aikamoista terveysfasismia.

Alussa viitatusta lehtijutusta tuli mieleen, että jyllääkö jo koulussa normaaliusterrori, jonka mukaan kaikkien tulisi elää ja olla. Sielläkö lapset jo oppivat, että erilaisuus on pahasta ja siitä pitää pyrkiä pois? Että erilaisuus ja vammaisuus on melkein hävettävää ja rajoitteen (esim. vamman) kanssa ei voi elää täysipainoista, ns. normaalia elämää? Mielestäni tämä viesti tulee jo siinä manifestoitua, jos erityistä tukea tarvitsevat lapset saavat opetusta omissa luokissaan tai kouluissaan eikä muiden mukana. Tämä on joskus varmaan oikea ratkaisu, mutta samalla se viestii jotain, eikös vain?

Ja kuitenkin samaan aikaan.. meillä kaikilla on jotain piirteitä ja ominaisuuksia, joiden suhteen emme ole ihan täysin keskivertoihmisiä, niitä normaaleja.

* Allekirjoittanut pitää nykyajan teho- ja tuottovaatimuksia sekä supersuorittamista ihailevaa maailmankuvaa sairaana.

Oho, on vähän aikaa päässyt vierähtämään sitten viime rustauksen. Mielessä on pyörinyt tsiljardi blokattavaa aihetta, olen jopa kirjoittanut itselleni niitä ylös, mutta näköjään en ole kyennyt saamaan sormiani näppikselle oikeaan järjestykseen. Mikä lie blokki.

Kun nyt kuitenkin tekee mieli jotain jorista, niin päätin osallistua (elämäni ekaa kertaa, jihuu!) viikkovitoseen. Ruoka on aina lähellä sydäntäni, joten vuodata tämän, kiinnostaa se ketään tai ei (yleensä meemit ei ole kauhean hauskoja, jossei ole seurannut blokia pitkään tai kirjoittaja ole oikein etevä). Kaikesta huolimatta, miun listat tulee tässä:

1. Listaa viisi suosikkimaustettasi.
   Kumina, juustokumina, tuore korianteri, timjami, kardemumma. (Tavan basilikat, persiljat, chilit ja valkosipulit voitaneen jättää pois, ne nyt on vähän jokaisessa keitoksessa mukana.)

2. Listaa viisi suosimaasi ruokamaata.
   Thaimaa, Intia, Turkki, Japani, Italia.

3. Listaa viisi suosikkiraaka-ainettasi.
   Munakoiso, parsakaali, kookos, aurajuusto, suklaa (erityisesti Fasun sininen rokkaa  tämän punaviinin kera)
   

4. Listaa viisi ruokapuolen inhokkiasi.
   Minimaissit (näitä joutuu neppailemaan pois lähes jokaisesta pakastevihannessekoituksesta, yöök), simpukat (etovan limaista), etanat (vielä etovampaa ja limaista), huonolaatuinen (= ravintoloissa käytössä oleva) purkkipesto, ylikeitetyt vihannekset tai pasta (etenkin ylikeitetty kaali, yöh. Vihannekset ovat aina parhaimmillaan vähän al dente. Ainoa vihannes, joka on syytä kypsentää loppuun asti on peruna (no ehkä joskus jotkut muutkin juurekset).)

5. Ja kerro sitten vielä mistäpäin nettiä löydät ruokaohjeesi, vai oletko ehkä täysin painetun sanan pauloissa?
   Google on paras. Valiolla on hyvä hakukone. Vegaaniliiton sivuille eksyn ällistyttävän usein. Keittokirjoja ja reseptejä kyllä vyöryy kotonakin läjittäin. Ja parhaat sapuskat syntyy silti aina silloin kun raapii epätoivoisena kaapin pohjalta jämiä ja leikkii kokkisotaa.

No niin, sehän meni helposti. Törmäsin myös Sorsanpaistajalla helmikuun haasteeseen  (via Kata), josta tuli heti mieleen viime viikonloppuna tehty soosi. Pitäsköhän osallistua? Tämä on kyllä niin hyvää, etten voi olla jakamatta sitä kaikille. Katkarapusalaattia, ollos niin hyvä.

Tämä sötkötys täyttää kaikki ruuanlaiton tärkeimmät prinsiipit: nopea, helppo ja hitsin hyvää. Pahoittelen ohjeen mittojen tulkinnanvaraisuutta: tämän tätsyn ruuanlaitto on aika vähän semmosta fiilispohjalta toimivaa, vaikea sanoa tarkkoja mittoja.

-------------

Ihan paras katkarapusalaatti

yksi punasipuli
reilu kourallinen murskattuja cashewpähkinöitä
pari desiä makeata thaichiliä
limemehua maun mukaan
kaksi kourallista kuorittuja pakastekatkarapuja
luraus oliiviöljyä
hitunen suolaa
(inasti silputtua tuoretta korianteria)
(chiliä terästyksesi tarpeen mukaan)
(tuoretta valkosipulia, jos siltä tuntuu)

Pilko sipuli pieneksi, murskaa pähkinöitä hiukan (esim. pakastepussissa puukauhalla mäiskimällä), sotke kaikki ainekset yhteen ja mausta. Terästä tavan chilillä, jos pidät tulisemmasta. Korianteri antaa salaatille säväyksen, mutta homma toimii ilmankin. Anna vetäytyä hetken, jotta maut tasaantuvat ja katkaravut sulavat. Tarjoile tuoreen leivän kanssa. Koita olla ahmimatta kaikkea kerralla ja anna muidenkin maistaa.

Versio 2
Sama setti toimii myös uunilohen kaverina: unohda katkaravut, mutta sijoita muuten sama mössö lohipötkäleen päälle ja lykkää uuniin. Toimii loistavasti vaikka riisin ja vihreän salaatin kera.

-------------

Hah, vasta nyt tajusin kuinka loistavasti nämä ruokarykäykset tuossa yllä sopivatkaan tähän päivään noin muutenkin: kokkailin tänään blogeista löytyneistä resepteistä jopa kahdesti. Ensin lounaaksi Matkalla-Marjutin kautta Ituhipin köökkilokista bongattu intialainen kasvisjuttu: ihanan yksinkertainen ja nopea, kaikki tavarat löytyivät kaapista, ja lopputulos.. ihan huippuhyvää!

Illalla alkoi tehdä mieli tomaattikeittoa tuon kuvan nähtyäni (en enää muista kenen kautta sinne sinkoilin). Ennen ruokalautaselle päätymistä soosi oli tosin kaapannut kaveriksi pastaa ja muuntautunut aurajuusto-juures-tomaattikastikkeeksi. Hyvää tuli!

Nyt kun pääsin vauhtiin en näköjään osaa lopettaa. Tämän päivän keittiöjorinat nääs jatkuvat. Tunsin tänään itseni vallan Elmaksi sulatettua pakastinta pullasudilla putsatessani. Viimeistelin touhuni föönaamalla pakastimen, virallisten neuvojen mukaan.

Nyt ymmärrän monien blogaajien (ja bloggaajien, noiden vääräuskoisten) ällistelyä lukijamäärän noususta pitkän päivitystauon aikana. Siellähän ne vanhat vuodatukset pötköttävät kaikkien kahlattavina, mutta silti tuntuu hassulta nähdä kaksi uutta tilaaja blogilistalla. Tätä menoa olen parissa viikossa jo kymppikerhossa, wuuhaa! Tervetuloa joka tapauksessa. Nyt tulee irtonaista huttua sieltä ja täältä, etenkin sieltä. Teitä on varoitettu.

Terkkuja Madridista, jonne sitten tietysti lähdin (ystävän perheen tilanne rauhoittui ja samalla mun mieli). Niin, ennen kun ehdit edes kysymään, että millainen sää siellä oli, niin kerron, että hiton kuuma – ja perkuleen kylmä. Luonnollisesti nukuin lasitetulla parvekkeella, jossa oli pikkusen vilpoista öisin, voin tunnustaa.

Tiedätte varmaan, miten muutenkin tuolla Etelä-Euroopassa nuo sisälämmitykset tavataan hoitaa? Aivan, hyvin arvattu. Hiton huonosti. Jossei surkeasti. Suurimman osan aikaa sisällä on kylmempää kuin ulkona, patterit kun ovat päällä vain muutaman tunnin päivässä ja ilmeisesti mitään eristeitä ei käytetä taloissa. Luojan kiitos tuli kunnon villasukat ja muutenkin lämmintä kamaa mukaan.

Mutta ei hätää, ainahan voi mennä lämmittelemään tavarataloihin, putiikkeihin tai vaikka metroon, joiden lämpötilat tuntuivat olevan reippaasti hellerajan yläpuolella. Kun matkaajanne on varustettu muutenkin keskivertoa kehnommalla sisäisellä termostaatilla, voin ihan luottamuksellisesti tunnustaa, että tuskaisia hetkiä piisasi. Välittömästi kahvilaan, kauppaan tai julkiseen kulkuvälineeseen astuessa iski pakonomainen tarve repiä kaikki vaatteet pois päältä. Enkä ollut edes yksin kuumotuksieni kanssa. Moni muukin raahasi perässään talvireleitä jättiruuhkaisissa ostoshässäköissä ja viiletti menemään pelkässä teepaidassa. Ulkona oli nääs samoja lämpötiloja kun täällä Etelä-Suomen suloisessa talvessa.

Niin, joku saattaisi kysyä, että mitä hittoa sitä Madridissa kaupoissa tekee (etenkin kun saaliina on vain yksi teepaita ja yhdet melkein ostetut kengät, joiden traagisen tarinan kerron kohta). Hiton hyvä kysymys. Ruokakauppoja tuli kuitenkin nähtyä. Lopulta oli niin paljon kaikkea syömistuomisia mukana, jotta oli pakko kutsua ystävät istumaan iltaa tapasten parissa. Idea hyvä, ekat bileet yli vuoteen, mutta toteutus ei ihan tyylipuhdas: ruoka loppui kesken (unohdin valmistaa muutaman ruokalajin, voitteko kuvitella? No ehkä ette, kun ette tunne mun keittiökäyttäytymistä. Summataan nyt näin, jos et jo arvaa: täältä ei sapuska lopu kesken. Ikinä. Koskaan. Enkä juuri ikinä unohda mitään tärkeätä. Kuten ruokaa.). Sopiiko, jos vetoan vierailuun Emmaan hyvässä seurassa päivällä, joten illalla on ihan luonnollista olla sitten hajamielisempi?

Mutta näin minä muutakin reissussa. Kävin moikkaamassa kuninkaanlinnaa pihalta, tsekkasin sen vieressä patsastelevan kateraalin, aloitin uuden vuoden ihanassa arabialaisessa kylpylässä, näin upean flamenkoesityksen ja tarkastin muutamien museoiden sijainnin kartasta. Eikö siinä ole jo viikoksi ihan hyvä satsi?

Mutta ne kengät: tämä on siis oikeasti kommentti Miss Pligaan alennusmyyntipostaukseen  jonka kommenttilooda ei huolinut mun vuodatusta raivokkaista yrityksistä huolimatta, murisi vaan jotain spämmistä ranskaksi.

"Shoppailua, aah.. Alkkarit on niin parhautta, kun voi tehdä huippulöytöjä pikkurahalla. Kuten kävi juuri reissulla Madridiin: sattumalta törmäsin juuri sellaisiin siisteihin kävelykenkiin, joita olen jo jonkun aikaa kaipaillutkin. Oli nahkaa, staili meininki, oikean väriset (= mustat tietty) ja jopa oikeata kokoa. Hintakin oli kohdallaan: kokonaista kympin. Huonona puolena mainittakoon, että popot eivät suostuneet menemään jalkaani, ei sitten millään. Koko siis oikea, mutta se nilkansuu (vai mikä se on, mistä räpylä tungetaan kenkään?) turhan ahdas. Eikä mun jalka ole edes mitenkään erityisen vaativan muotoinen, kantapää on itse asiassa aika kapea. Arvaatkaa harmittiko hitusen jättää ne namupalat kauppaan.. "

Jos jaksaisin ajatella jotain, koittasin virkata tuosta kenkästoorista jonkun kehnon analogian omaan elämääni tällä hetkellä, ja valittaisin lisää menetetystä höpökeisariunniudestani, mutta nyt ei pysty. Vingun siitä perusteellisesti joskus myöhemmin. Paljastan sitä vastoin hipihiljaa järjestetyt sisäpiirikemut Töölössä viime perjantaina.

Olin ajatellut polkata ainakin osittain ja toivottavasti tilapäisesti menetetystä höpökeisarinnaudestani* – ilmiö jonka todenteolla oivalsin varjopikkujoulujen jälkeen. Joulun aikana tuli myös mieleen toinen postauksen aihe: kuinka helposti sitä itse kukin näköjään ostaa itselleen mieluisia joululahjoja kuin saajan toivelistan toppenia. Jonain toisena päivänä olisin voinut itkeskellä Mullan allan, tuon noin maailman kaukkeuden parhaan teeveesarjan evör, päättymistä, ruotia sen tänään nähtyä viimeistä jaksoa ja päivitellä, että mites tästä nyt sitten muka jatketaan omaa elämää.

Nämä ideat jäivät tänään totaalisesti alakynteen. Omat ns. ongelmani kutistuivat mitättömiksi hippusiksi vain lyhyessa mese-keskustelussa. Ystävä Lontoosta, Tutkija, kertoi viettäneensä elämänsä kauheimman joulun: hänen perheensä ja sukunsa Kongossa oli eilen joutunut armeijan hyökkäyksen kohteeksi ja ilmeisen ikävin seurauksin. Kuolonuhreja ei liene, mutta muita vaurioita senkin edestä.

Tutkija on vaitonainen mies, ei paljon omista asioista juttele ja hyvin lyhyin sanankääntein. Sen tajusin, että tilanne on ollut erittäin kriittinen, mutta nyt jo vähän parempi. Suvun lapset ovat kärsineet eniten tapahtumasta, luonnollisesti. Tutkijan setä on liittynyt armeijaan (tai jotain vastaavaa) saadakseen tilanteen haltuun. Kuulostaa hurjalta – kuten koko Kongon tilanne.

Tämä hätääntynyt ystävä Pohjolan perukoilta olisi heti kärräämässä koko sukua Eurooppaan, jossa ainakin osa perheestä on asunutkin vuosia ja josta löytyy myös muita sukulaisia. Mutta mikään ei ole niin yksinkertaista. Sotatilan keskeltä ei niin hevin lähde kukaan, ei edes yliopistoperhe: tarvitaan läjittäin rahaa ja viisumit. Siis noin aluksi.

Tilanne tuntuu aivan absurdilta. Yhtäkkiä uutiset ovatkin ihan totta, vaikken Tutkijan perhettä koskaan olekaan tavannut. Täältä lintukodosta käsin ei vaan oikein meinaa tajuta maailman menoa (ainakaan tämä höpökeisarinna), vaikka kuinka olen seurannut Kongon tilannetta ja Tutkija on kertonut kotimaastaan. Nyt tuntuu ihan älyttömältä ajatukselta lentää loppuviikosta Madridiin ystävää tapaamaan, kun toiset eivät pääse pois kotimaastaan, vaikka henki ja terveys on uhattuna. Onko maailma jotenkin vinossa?

Tutkijan omatkaan asiat eivät ole varsinaisesti olleet paraatikuosissa viimeisen vuoden ajan, joten olen vuoden mittaan lotonnut, kun en muutakaan keinoa keksinyt ilman rahoitusta väitöskirjaansa Lontoossa tekevää auttaakseni. Tämän uutisen kuultuani reitti oli tuttu: lotto vetämään, kerrankin jokerit mukaan. Ajattelin tehostaa arpaonneani visiitilla Helsingin katoliseen kirkkoon, jonne olen luvannut Tutkijalle jo vuosi sitten tehdä retken. En ole kovin uskonnollinen henkilö, mutta sitäkin järkyttyneempi ja hemmetin avuton, kun ei voi tehdä mitään auttaakseen oikeasti. Mikäli siis Onnetar ei pelaa mun joukkueessa tällä viikolla.

*ööö menikö oikein? Ei näe, onko konsolantit kovin vinossa.