Hippi- ja ruokakirjallisuuskatsaus, olkaat hyvät.

Marc-Eric Nilsson: Petos lautasella

Ruotsalainen, järisyttävä kirja, jossa todella perusteellisesti käydään läpi valmisruuan matka tuotannosta ruokapöytään sekä teollisen ruuan historia, mikä oli mielenkiintoista. Jos en olisi jo valmiiksi uskovainen (hippi siis), niin tämä voisi olla liian kova pala. Kirjan sävy on aika negatiivinen: siinä käydään läpi lähinnä, että mikä on mennyt ja menee pieleen ja miten isot ruuantuottajat kusettavat meitä pieniä raukkoja. No, se pitää varmaan paikkansa tosin.

Suosittelen jo valmiiksi hiukan uskovaiselle tai muuten vaan ravinnosta kiinnostuneelle, joka haluaa lopullisesti roskaruuasta eroon. Kirjasta voi oppia uusia asioita tosin muutkin, ainakin mie opin esim. että tryffeliöljy ja balsamico ovat kusetusta ja että tuoremehulla ja tuoremehulla voi olla eroa. Isona plussana kirjan lopussa on ruoka-aineopas, kauden kasvisten opas, luomuruuan ostajan opas (suomalaisia paikkoja!) ja perusteellinen lisäaineopas. Näiden oppaiden takia olen hankkinut kirjan omaan hyllyyni.

 

Antti Heikkilä: Hyvän olon keittokirja

Luin mielenkiinnosta, kun ukkelista niin kohutaan. Kirja on luokattoman huonosti kirjoitettu (tai toimitettu), mutta viesti on suunnilleen sama muin muissakin ruokahippikirjoissa: einekset ja sokerit hittoon, syö ruokasi luomuna ja syö paljon vihanneksia, älä pingota voin, kerman, rasvan ja lihan kanssa (kunhan ne ovat luomua) ja vältä pastaa, leipää, perunaa yms. hiilaripommeja. Kirjassa kerrotaan ensin Heikkilän ajatuksia ravinnosta ja itse ruokareseptejä ei ole mitenkään valtaisasti.

Ihan kivoja ruokaohjeita, vaikken itse lihaa syökään. Jos joskus syön, niin tämän kirjan luettuani se tulee olemaan luomua.  Jotenkin kuvittelin ennakkoon, että kirjassa olisi mässäilty rasvalla ja tuomittu kaikki hiilarit täysin, mutta ei sentään, kirjassa olevien reseptien mukaan rasvan käytössä ollaan varsin kohtuullisia. Jossain sivulauseessa Heikkinen totesi, että jos täyshyvähiilarit sopii jollekin, niin sen kun käytät mutta muista kohtuus. Että lopulta ero on aika pieni muihin hippikirjoihin, Heikkinen on vaan tainnut tuoda viestinsä niin raflaavasti esiin, että siitä on tullut todella radikaali mielikuva.

Tämä kirja sopii varmaan niille, jotka haluavat laihtua tai muuten voida hyvin, mutta eivät ole valmiina järisyttävään muutokseen (jos on siis lihansyöjä ennestään). Mietin kirjaa lukiessani ja Heikkilän hehkuttaessa monia parantuneita potilaitaan, että onkohan moni alkanut voimaan paremmin vain siksi, että on alkanut syömään paremmin – siis lisäaineetonta ja käsittelemätöntä ruokaa – eikä vain hiilihydraatitonta.  Mene tiedä.. Sama vaikutus olisi voinut tulla esim. Heinosen tai Hafsteindottirin ruokavalioon siirtyessä, jos siis entinen ruokavalio on eines-sokeri-lisäainekatastrofi.

 

Thorbjör Hafsteindottir: 10 vuotta nuorempi viikossa

Antioksidanttihoitoa muistuttava, käytännöllinen opas elämäntapojen muuttamiseen. Kyselyjen avulla voi laskea oman biologisen ikänsä ja arvioida sitten tarvittavien toimenpiteiden määrän. Kiva ja helppolukuinen kirja, joka kyllä toistaa itseään jatkuvasti eikä ainakaan mene liian syvälliseksi tai tieteelliseksi. Tosin ideana on elämäntapojen muutos eikä asioiden syvällinen opiskelu. Plussaa konkreettisuus ja selkeys, jos siis käyttää kirjaa oppaana.

Ideana opetella syömään hyvin, käyttää lisäravinteita, opetella liikkumaan säännöllisesti ja elämään stressittä. Kirjassa on ihan kivoja ruokareseptejä, joista osasta kyllä voisin kuvitella, että ihan tavan henkilö ei syty noin alkuunsa. Jopa tämmöiselle viherpiipertäjälle kuulostaa muutamat jutut vähän työläiltä, tai siis ruoka-aineet niin eksoottisilta, että niiden hankkimiselle on pieni kynnys. Toisaalta kirja kyllä houkuttaa hiukan tuohon 10 viikon prosessiin, johon kuuluu siis muutaman viikon detox-vaihe. Näin kesällä olisi aika helppoa (paitsi nuo terassisiiderit, krääh..).

Kirja on tanskalainen, ja suurin osa nettiosoitteista kirjassa on tanskalaisia, mikä ärsytti hiukan (en ole edes tarkastanut, olisiko linkeissä myös lontoonkielisiä sivustoja). Suomentaja on lykännyt osan osoitteista, tuotteista tms. myös suomeksi, mikä on hyvä, mutta outoa, että osa on ja osa ei. Kirja käsittelee ruokavaliota nimenomaan ikääntymisen merkkien estämisen näkökulmasta. Ehkä ihmiseen vetoaa tuo ulkonäkökuvio, näin 30+ ja hiukan sairasta henkilöä kiinnostaa kyllä enemmän terveysnäkökulma.

 

Jill Fullerton-Smith: Totuus ruuasta

Ihanan positiivinen, erittäin hyvin kirjoitettu ja nätisti taitettu teos, joka perustuu BCC:n tuotantoon nimeltä Totuus ruoasta. Idea oli siis testata kokeellisesti joitakin ruokaan liittyviä terveysmyyttejä. Osa myyteistä oli testien mukaan täyttä puppua (esim. detox-kuuri ei tehoa), osa ilmeisesti toimii (valkosipuli on Viagran tehoinen erektiolääke). Viesti kirjassa on kuitenkin se, että syö puhdasta ja käsittelemätöntä ruokaa.  

Kiikutin kirjan jo takaisin kirjastoon, jotta en paljon muuta muista kuin hyvän fiiliksen, joka kirjasta jäi. Suosittelen tätä kaikille ruuasta ja terveydestä kiinnostuneille, jotka haluavat tietää, miten ruoka vaikuttaa elimistöön. Ai niin, sen muistan kirjasta, että kalaa ja parsakaalia kannattaa syödä. Parsakaalia hehkutti myös Hafsteindottir, onneksi nyt on suomalaisen brokkolin sesonki.

 

Paula Heinonen ja Satu Silvo:  Satumaista voimaa arkeen ja Paula Heinonen:  Hiivaongelmat

Luin nämä kirjat keväällä. Osittain samaa sisältöä, mutta erilaisessa paketissa. Satumaista voimaa arkeen on käytännönläheisempi ja helppolukuisempi, tosin kirja on mielestäni vähän kökösti toimitettu. Se toistaa itseään ja kysymys-vastaus-malli tuntui jotenkin teennäiseltä. Kirjassa oli jonkun verran ihan kivan kuuloisia ruokaohjeita.  Jos ei tiedä mistään mittään hyvästä ravinnosta, niin varmaan tämä on ihan hyvän alkupaketti.

Hiivaongelmat-nimi on mielestäni vähän harhaanjohtava: kirjassa käsitellään koko suoliston hyvin- ja pahoinvointia. Teos on osittain vähän vaikealukuinen ja pitkäpiimäinen, sillä se on suunnattu myös terveydenhuollon ammattilaisille. Hyvin Heinonen kuitenkin selvittää, miten suolisto toimii, miten sen hyvinvointi vaikuttaa koko kroppaan ja miten sitä pitää hoitaa. Kirjaa lukiessa tuli pari kertaa vähän pakokauhuinen olo, että suolistoni on varmasti aivan päreinä ja nyt pitäisi varmasti alkaa ponnistelemaan. No, ponnistelin sen verran, että kopion kirjan reseptit talteen, ostin taateleita ja luomuseesamsiemeniä ja olen muutamia kokeillutkin. Tuorepuuro: pahaa. Pirtelöt: hyvää.

Ruokavalion idea on just jetsulleen sama kuin tanskalaisessa kirjassa, Totuus ruuasta tai antoksidanttihoidossa. Syö tuoretta, monipuolista ruokaa, puputa paljon kasviksia, syö luomua ja hyvää rasvaa, ei sokeria, ei lisäaineita jne. Kyllä te tiijätte.

Haluan jakaa nämä tänään Hesarista bongaamani jutut:

"--- Elämässä pätee yleensä sääntö, että niin kauan kun toimitaan laillisesti, toiminta voidaan pitää myös avoimena"
Näin sanoi filosofi Marja-Riitta ollila, sivu A4, artikkeli Filosofit: vaalirahoituksen salaaminen korruptiota moraalisesta näkökulmasta.

"-- järjenkäytön ja sivistyksen sijaan voimakkain yhteiskuntaa ohjaava voima on tätä nykyä pelko"
"Tehopeloteltu ihminen ei muista, että talouden lisäksi maailmassa joskus oli muitakin arvoja".
"Pahin pelko on joutuminen yhteisön ulkopuolelle".
"Pelko on primitiivinen voima, sivistys kulttuurinen. Pelon kukistamiseen ei auta mikään muu kuin sivistys: suhteellisuudentaju, ymmärrys ja hyvä tahto".
Johanna Korhosen kolumni C1, Pelko pääsi niskan päälle

Ja arvaas mitä mulle tulee mieleen?  Työni.

Ilahduin kovasti tuosta Korhosen kolumnin aiheesta: olen täsmälleen samaa mieltä, että meitä ohjaa pelko ihan noin yleisestikin aika paljon. Uskon, että työnantajani gestapohenkisen edustajan mielipuolista käytöstäkin ohjaa nimenomaan pelko: epäonnistumisesta, kontrollinkadottamisesta, kuolemasta. Miten muuten noin yleisesti ihan fiksu nainen käyttäytyisi niin ala-arvoisesti, alistaisi kontrolliinsa ihan kaiken (luomalla tehokkaan pelonkulttuurin) ja kohtelisi ihmisiä vain tuotantovälineinä? Pelko on primitiivistä..

Mietin kovasti tuota avoimuutta.  Työpaikallani oli suuren suuri ongelma, kun mulla oli siellä kollega ystävänä. Työnantaja jopa ilmaisi huolensa siitä, että voin puhua työasioista jollekin talossa, siis kommunikaatio olisi avointa eri suuntiin. Kyse ei ollut, että vuotaisin luottamuksellisia asioista vaan että kertoisin miten kusipäisesti mua kohdellaan.

Mitä pelättävää jakamisessa on, jos toiminta on laillista ja moraalista? Kysyn vaan.

Typerää kyllä, valehtelin ettemme koskaan puhu työasioista (sillä pelkäsin kostoa). Päinvastoin: meitä yhdistää nimenomaan se työ ja sen suunnaton paskuus. Kollega on päässyt jo eteenpäin ja uudelle upealle uralle, mutta edelleen voimme juuttua tuntikausiksi jauhamaan pomomme kusipäisyyttä. Keskusteluterapiaa tarvitaan edelleen puolin ja toisin

Yks oma ajatus tähän samaan konkurssiin.

Ihmetyttää kovasti, että miten lojaaleja ja korrekteja entiset työntekijät ovat kusipäiselle työnantajalle. Sekä itse lähteneet että poispotkitut eivät ole ilmaisseet mitenkään sisimpiä tuntojaan, vaikka työhyvinvointi on monella todella surkea (sen takiahan ne lähtee tai pistetään lähtemään). Lisäksi vaihtuvuus on hurja, ovella voisi olla pyöröovi trafiikkia ohjaamaan. Luulisi, että osalla lähtijöistä edes olisi jotain sanottavaa. (Ai niin mutta se pelko.. äh)

Työnantaja sitä vastoin mustamaalaa sumeilematta kaikkia entisiä työntekijöitä vaikkapa yhden onnettoman pikkuriikkisen vuosia sitten tehdyn virheen tai jonkun persoonallisuuden piirteen takia. Myös niille työntekijöille muistetaan kertoa entisten duunareiden kamaluutta ja alempiarvoisuutta, jotka eivät ole päässeet itse kokemaan. Samaan tapaan mollataan entiset johtajat ja firman omistajat, joita kaikki eivät tunne henkilökohtaisesti. Tyylikästä ja aikuista, eiks joo?

Juu ei mulla muuta. Lomaa vielä 1,5 viikkoa jäljellä. Täältä tähän.

Edit. 13.41. Pahoittelu runsaasta kusipää-sanan käytöstä. Se on näköjään ainoa mieleeni tuleva korrehtihko sana, joka kuvaa napakasti työnantajaani.

 

Kävin Mymskällä (siili) ja tupsahdin Hesarin eläintestiin. Kone lausui näin:
Kuten kunnon (huuhaa)horoskooppeihin ja testeihini kuuluu, löydän itseni tästä täysin.

Riemastuin tänään päivällä niin paljon Oharin päivityksestä, että ihan teki heti mieli tulla tänne julistamaan tätä iloa. Fanistelen täällä etäällä ihan hulluna tuota oivaa kirjoittajakuomaa nääs.

Mutta olipas tässä päivässä muutakin mukavaa. Sain tänään johonkin jamaan (no, kehnohkoon, mutta kuitenkin) ja eteenpäin lähetettyä päättötyöni yhden osan. Oi autuasta.

Nyt pidän loppuviikon taukoa ja ensi viikolla – viimeisellä lomaviikolla – on oikein oivallista jatkaa pusertamista. Kyllä se siitä jossain vaiheessa ehkä jopa saattaa valmistuakin.  Ja hups, siinä samassa rytäkässä miekin.

Jotta päivä olisi vallan täydellinen niin juhlin päättötyöpuserruksen deadlinen saavuttamista ripeällä lenkillä. Lähtemiseni vain venähti niin, että meinasi tulla kiire ehtiä takasin Beckiä (no oikeesti Mikael Persbrandtia katsomaan, köh köh..). Yllätin siis itseni ja samalla varmaan noin kaikki minut livenä tuntevat ja ryhdyin hölkälle saadakseni tehokkaan lenkin nopeasti. Yllätyksen määrän ehkä ymmärtää, sillä yleensä kuljen kävelykeppiin nojaten.

Lenkki oli oikein sopiva ja tuntui hyvältä, ehdin jopa kotiin sopivasti Beckille (eiku siis.. no aivan). Saatan äityä toistekin moiseen hölköttelyyn.

Mutta ei siinä vielä kaikki.

Tästä päivästä tuli täydellisin ikinä, kun sain nauttia Susannan sanataiteesta oikein pitkällä kaavalla. Vai mitä mieltä olette tästä tyhjentävästä selvityksestä maailmankaikkeuden tilasta , eikö ole muka klassikkoainesta jo syntyessään? Ota ja nauti, ei voi muuta sanoa.

Edit 31.7. 13.01: Kuin noi otsikot on niin kauhean siniset yhtäkkiä? Ainakin mulle näkyy vähän joka puoella sinistä täällä. Murh, yök, miten sen saa pois?

Oho. Tuli pieni blogitauko.

Joku kumma tulppa iski, mistä lie johtunut. Monesti teki mieli raapustaa jotain, mutta en vaan saanut kynää käteeni.  Sama tulppa levisi sitten häiritsemään päättötyötäni, mutta sain sen viime viikolla räjäytettyä pois ja näköjään vaikutukset ulottuvat yllättävän kauas. Todella mukavaa.

Kerronpa tässä sen kikan, jos joku joskus vaikka joutuu kirjoitustulppailmiön uhriksi. Vinkki on alun perin Julia Cameronilta, joka kutsuu tätä aamusivuiksi. Idea on siis kirjoittaa aamuisin kolme sivua puhdasta tajunnanvirtaa, tyhjentää mieli kaikesta miettimättä sen enempää.

Sain vinkin kirjoittaa kolme kertaa 10 minuuttia kerrallaan, joka sopii mulle paremmin. Kirjoitan epäortodoksisesti koneella, se kun on niin paljon miellyttävämpää ja nopeampaa kuin käsin rustailu. Olen tainnut kirjoittaa näitä ns. aamusivuja viime keskiviikosta lähtien (enkä todellakaan aamulla), ja niin hullulta kun se saattaa kuulostaakin, homma on auttanut kovasti. Sen lisäksi että on todella puhdistavaa kirjoittaa ihan diipadaapaa ilman mitään muoto- tai laatuvaatimuksia niin sain jonkun otteen päättötyöstäni ja sain heti tehtyä sitä ihan eri meiningillä kuin kertaakaan koko kesänä. Mikä helpotus.

Hiukan harmittaa etten pyytänyt apua tähän vaivaan jo aikaisemmin, olisin varmasti saanut vinkin samasta lähteestä, sillä nyt yksi iso deadline on jo ensi viikolla ja homma on vielä aika levällään. Tosin parempi tämäkin kun ei mitään, muuten oisin varmasti kuallut stressiin. Nyt vaan melkein.

Ai niin, ehkä se homma etenisi vieläkin paremmin, jos ihan vaikka ryhtyisin kirjoittamaan sitä enkä vaan kirjoita siitä.

Noni. Kannatti sitten riehaantua ja käydä julistamaan vallan ylenpalttisesti. Viittaan tällä siis edelliseen vouhottavaan vuodatukseen.

Suunnilleen saman asian meinaan on kiteyttänyt paaaaljon näppärämmin Kaisa Leka, asialla jälleen Hesari. Sunnuntaina 7.1. taloussivuilla (E1-2) oli mainiot jutut onnellisuudesta. Leka kertoo jalkojensa amputoinnista, kivun ja vammaisuuden suhteesta onnellisuuteensa ja sanoo myös näin:

"Terveen luulevat, että monet vammaiset toivoisivat olevansa terveitä. Se on huuhaata. Vammaisuus on yksi meidän piirteemme, mutta se ei hallitse meidän elämäämme. Emme ajattele, että elämä muuttuisi hirveästi, jos meistä tulisi yhtäkkiä terveitä."

Jep, jotain tämmöistä ajatusta koitin tuossa edeltävässä oksennuksessa hakea, mutta äidyin paasaamaan ja vauhkoamaan.

Mutta tadaa.. Selitys ilmiöön löytyy Lindholmin Jarilta.

Tietenkään en jaksa lukea alkuperäistä artikkelia, mutta se ei estä kommentoimasta ja komppaamasta. Niin tosi on tuo juttu meinaan omalta kohdalta, ainakin joskus.

En tohdi väittää, että osaisin aina tulkita toisen naamasta viestini vastaanottoa ja muokata sen mukaan sitten omaa ulosantiani, mutta onhan se nyt hitsi vieköön helpompaa livenä kun sähköisessä kommunikaatiossa. Eikä tämmöisessä yksinpuhelussakaan osaa yhtään ajatella, miltä oma lärinä tuntemattomille kuulostaa. (Toisaalta.. oma blogi, omat vouhotukset). Esimerkiksi olen havainnut, että jos en koe saavani riittävää responssia omalle viestilleni, niin jumitan jankuttamaan samaa ajatusta uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.

Ja tähän tavallaan liittyvänä asiana, mutta en nyt jaksa rakennella mitään järkevää aasinsiltaa:

Ihan kaikkein tylsintä on se, kun tajuaa virheensä – mutta vasta kun on liian myöhäistä tehdä mitään. Tuskin olen ihan yksin tässä veneessä, mutta nyt se on alkanut ainakin allekirjoittanutta risomaan lujasti. Tiedä sitten, koenko mokailevani nyt tavallista enemmän vai havaitsenko sen vaan tarkemmin.

Tosin toki siitä voi olla joskus iloa tai apua, että älyää itse mokanneensa ja osaa/uskaltaa sanoa sen ääneen. Tuolla metodilla meinaan mennä huristelin ekasta inssistäni läpi. Ajo-ope tiesi, että teen liikaa pikkumokia, mutta huomaan ne aina itse heti. Neuvoi sitten papattamaan inssissäkin ääneen, kun epäilin törttöilleeni. Metodi toimi luokattoman hyvin. Tosin jotenkin ois kivempaa selvitä elämästä selittemättä jatkuvasti omia mokiaan.

PS. Ruokahaasteet on julkistettu. Ai hitsi miten herkkuja safkoja siellä on listalla! Polkkapossun keimailijan salaatti puhutteli ehkä eniten, sitä pitää kokeilla pian.

Ehdin jo sommitella mielessäni komppaavaa kommenttia Kauran tai Sun äitis kirjoituksiin, sillä ajattelin vähintään jomman kumman tarttuvan tähän aiheeseen (tämä koulua sivuava juttu voisi kiinnostaa Ruutakin), kunnes älysin, että mullahan oma blogikin näitä räpätyksiä varten. Suoraan siis päivän sanomalehtikatsaukseen, olkaat niin hyvät:

Hesarissa tänään sunnuntaina sivulla D3 on juttu erityisopettaja Eija Reinikaisesta, joka on kirjoittanut kirjan Leimatut lapset, "tarinoita koululaisista, huomioita heidän opettamisestaan ja oppimisestaan. Teos on eläkkeelle jääneen opettajan vastareaktio kouluja koskevaan keskusteluun, jossa tehokkuus on nostettu kaiken muun edelle".

Reinikaisella on jo lyhyen jutun perusteella monia tärkeitä ajatuksia, mutta tartuin jutun lopussa olevaan kommenttiin erityisoppilaista, siis erityisen paljon tukea tarvitsevista. Lainaan taas juttua, niin en suotta vääntele muiden sanoja:

"- Kaikki lapset ovat erityisiä! Impulsiivisuus ja lyhytjännitteisyys ovat persoonallisuuden piirteitä siinä missä muutkin. Jos joku lapsi on erityisen vilkas, hän toimii omista lähtökohdista käsin. Myös hänelle tulisi taata riittävä tuki ja työrauha."

Siinä se on! Persoonallisuuden piirteitä. Piirteitä, joiden kanssa toimitaan omista lähtökohdista käsin. Siinä on huomattava ero ajatukseen, että nuo piirteet olisivat pelkästään vikoja tai rajoitteita, joista pitäisi mieluiten päästä eroon tai ainakin peittää ne huolellisesti, olla ns. normaali.

Meillä kaikilla on erilaisia piirteitä, ominaisuuksia tai rajoitteita, jos niin halutaan sanoa. Yhdellä sairaus tai vamma rajoittaa liikkumista tai jaksamista, toinen on sairaalloisen ujo, kolmas on tolkuton kontrollifriikki, neljännen itsetunto on olematon, viidennellä on vaikeita allergioita ja kuudennella on synnynnäinen jalan epämuodostuma.

Ai no mitäs sitten? Kaikki ne ovat asioita, jotka joidenkin normaaliuskriteerien mukaan voivat rajoittaa elämää jollain lailla. Tekeekö se elämästä jotenkin säälittävää tai kelvotonta? Onko ihminen jonkun piirteensä takia väistämättä onnettomampi tai huonompi? Tekeekö se elämästä epätäydellistä, jos ei vaikka sairauden takia voi lähteä vuorikiipeilemään tai mausteallergian takia uskalla syödä etnisissä ravintoloissa? Pitäisikö tuota ominaisuutta piilotella ja leikkiä, ettei sitä olekaan?

Okei, osa listastani on sellaisia asioita, joista voi ainakin osittain päästä tai oppia eroon (kontrollifriikkiys, sairalloinen ujous, syömishäiriöt) ja toisista taas ehkä ei (allergiat, sairaus/vamma ja epämuodostuma). Kaikki listan jutuista ovat mielestäni sitä vastoin asioita, joiden kanssa voi elää ja ottaa nämä ominaisuudet haltuunsa niin, etteivät ne rajoita elämästä nauttimista.

Mielestäni kaikki on kiinni omasta asenteesta ja tietysti ympäristön asenteesta (etenkin lapsen kohdalla). Ainakin osittain se on oma valinta, että onko tämä erityinen ominaisuus asia, jonka antaa täyttää elämän ja rajoittaa elämästä nauttimista vai onko se vain ominaisuus, jonka kanssa voi elää yhdessä. Siinä on vissi ero, kumman lähestymistavan itseensä ja lähimmäiseen tällä akselilla ottaa.

Tähän päätelmään pääsemiseksi auttoi varmasti jo aikaisemmat pohdintani ihmisen hyvistä ja huonoista puolista. Oli aika hämmentävää joskus vähän nuorempana huomata, että toisinaan vilkkauteni ja suulauteni tulkittiin hermostuttavaksi touhottamiseksi ja toisinaan virkistäväksi energisyydeksi. En osannut päättää, onko se huono vai hyvä ominaisuus, kunnes älysin sen olevan molempia, tilanteesta ja vastaanottajasta riippuen. Se oli hyvin helpottava oivallus.

Mutta aina ei riitä, että itse ajattelee näin omista ominaisuuksistaan ja hyväksyy rajoitteensa sellaisina kun ne ovat. Tarkoitan tässä siis tilannetta, jossa niille ei voi tehdä siis mitään – en suinkaan tässä kannusta hylkäämään kuntoutusta, terapioita ja hoitoja minkä tahansa hankalan rajoitteen tai sairauden hoidossa.

Ympäristö voi joskus olla sitä mieltä, että ainoastaan ns. normaalius (= terveys) on onnellisen elämän salaisuus. Se että kuka sitten on normaali tai terve, on taas toinen kysymys ja riippuu tietysti ympäristöstä. Nykyään sairaus/vamma voidaan kokea  riippakivenä, mutta taas tolkuton kontrollifriikkiys ja jotkut syömishäiriöt jopa normaalina tai ihailtava käytöksenä. Sairas ajatus, mun mielestä*. Ja aikamoista terveysfasismia.

Alussa viitatusta lehtijutusta tuli mieleen, että jyllääkö jo koulussa normaaliusterrori, jonka mukaan kaikkien tulisi elää ja olla. Sielläkö lapset jo oppivat, että erilaisuus on pahasta ja siitä pitää pyrkiä pois? Että erilaisuus ja vammaisuus on melkein hävettävää ja rajoitteen (esim. vamman) kanssa ei voi elää täysipainoista, ns. normaalia elämää? Mielestäni tämä viesti tulee jo siinä manifestoitua, jos erityistä tukea tarvitsevat lapset saavat opetusta omissa luokissaan tai kouluissaan eikä muiden mukana. Tämä on joskus varmaan oikea ratkaisu, mutta samalla se viestii jotain, eikös vain?

Ja kuitenkin samaan aikaan.. meillä kaikilla on jotain piirteitä ja ominaisuuksia, joiden suhteen emme ole ihan täysin keskivertoihmisiä, niitä normaaleja.

* Allekirjoittanut pitää nykyajan teho- ja tuottovaatimuksia sekä supersuorittamista ihailevaa maailmankuvaa sairaana.

Oho, on vähän aikaa päässyt vierähtämään sitten viime rustauksen. Mielessä on pyörinyt tsiljardi blokattavaa aihetta, olen jopa kirjoittanut itselleni niitä ylös, mutta näköjään en ole kyennyt saamaan sormiani näppikselle oikeaan järjestykseen. Mikä lie blokki.

Kun nyt kuitenkin tekee mieli jotain jorista, niin päätin osallistua (elämäni ekaa kertaa, jihuu!) viikkovitoseen. Ruoka on aina lähellä sydäntäni, joten vuodata tämän, kiinnostaa se ketään tai ei (yleensä meemit ei ole kauhean hauskoja, jossei ole seurannut blokia pitkään tai kirjoittaja ole oikein etevä). Kaikesta huolimatta, miun listat tulee tässä:

1. Listaa viisi suosikkimaustettasi.
   Kumina, juustokumina, tuore korianteri, timjami, kardemumma. (Tavan basilikat, persiljat, chilit ja valkosipulit voitaneen jättää pois, ne nyt on vähän jokaisessa keitoksessa mukana.)

2. Listaa viisi suosimaasi ruokamaata.
   Thaimaa, Intia, Turkki, Japani, Italia.

3. Listaa viisi suosikkiraaka-ainettasi.
   Munakoiso, parsakaali, kookos, aurajuusto, suklaa (erityisesti Fasun sininen rokkaa  tämän punaviinin kera)
   

4. Listaa viisi ruokapuolen inhokkiasi.
   Minimaissit (näitä joutuu neppailemaan pois lähes jokaisesta pakastevihannessekoituksesta, yöök), simpukat (etovan limaista), etanat (vielä etovampaa ja limaista), huonolaatuinen (= ravintoloissa käytössä oleva) purkkipesto, ylikeitetyt vihannekset tai pasta (etenkin ylikeitetty kaali, yöh. Vihannekset ovat aina parhaimmillaan vähän al dente. Ainoa vihannes, joka on syytä kypsentää loppuun asti on peruna (no ehkä joskus jotkut muutkin juurekset).)

5. Ja kerro sitten vielä mistäpäin nettiä löydät ruokaohjeesi, vai oletko ehkä täysin painetun sanan pauloissa?
   Google on paras. Valiolla on hyvä hakukone. Vegaaniliiton sivuille eksyn ällistyttävän usein. Keittokirjoja ja reseptejä kyllä vyöryy kotonakin läjittäin. Ja parhaat sapuskat syntyy silti aina silloin kun raapii epätoivoisena kaapin pohjalta jämiä ja leikkii kokkisotaa.

No niin, sehän meni helposti. Törmäsin myös Sorsanpaistajalla helmikuun haasteeseen  (via Kata), josta tuli heti mieleen viime viikonloppuna tehty soosi. Pitäsköhän osallistua? Tämä on kyllä niin hyvää, etten voi olla jakamatta sitä kaikille. Katkarapusalaattia, ollos niin hyvä.

Tämä sötkötys täyttää kaikki ruuanlaiton tärkeimmät prinsiipit: nopea, helppo ja hitsin hyvää. Pahoittelen ohjeen mittojen tulkinnanvaraisuutta: tämän tätsyn ruuanlaitto on aika vähän semmosta fiilispohjalta toimivaa, vaikea sanoa tarkkoja mittoja.

-------------

Ihan paras katkarapusalaatti

yksi punasipuli
reilu kourallinen murskattuja cashewpähkinöitä
pari desiä makeata thaichiliä
limemehua maun mukaan
kaksi kourallista kuorittuja pakastekatkarapuja
luraus oliiviöljyä
hitunen suolaa
(inasti silputtua tuoretta korianteria)
(chiliä terästyksesi tarpeen mukaan)
(tuoretta valkosipulia, jos siltä tuntuu)

Pilko sipuli pieneksi, murskaa pähkinöitä hiukan (esim. pakastepussissa puukauhalla mäiskimällä), sotke kaikki ainekset yhteen ja mausta. Terästä tavan chilillä, jos pidät tulisemmasta. Korianteri antaa salaatille säväyksen, mutta homma toimii ilmankin. Anna vetäytyä hetken, jotta maut tasaantuvat ja katkaravut sulavat. Tarjoile tuoreen leivän kanssa. Koita olla ahmimatta kaikkea kerralla ja anna muidenkin maistaa.

Versio 2
Sama setti toimii myös uunilohen kaverina: unohda katkaravut, mutta sijoita muuten sama mössö lohipötkäleen päälle ja lykkää uuniin. Toimii loistavasti vaikka riisin ja vihreän salaatin kera.

-------------

Hah, vasta nyt tajusin kuinka loistavasti nämä ruokarykäykset tuossa yllä sopivatkaan tähän päivään noin muutenkin: kokkailin tänään blogeista löytyneistä resepteistä jopa kahdesti. Ensin lounaaksi Matkalla-Marjutin kautta Ituhipin köökkilokista bongattu intialainen kasvisjuttu: ihanan yksinkertainen ja nopea, kaikki tavarat löytyivät kaapista, ja lopputulos.. ihan huippuhyvää!

Illalla alkoi tehdä mieli tomaattikeittoa tuon kuvan nähtyäni (en enää muista kenen kautta sinne sinkoilin). Ennen ruokalautaselle päätymistä soosi oli tosin kaapannut kaveriksi pastaa ja muuntautunut aurajuusto-juures-tomaattikastikkeeksi. Hyvää tuli!

Nyt kun pääsin vauhtiin en näköjään osaa lopettaa. Tämän päivän keittiöjorinat nääs jatkuvat. Tunsin tänään itseni vallan Elmaksi sulatettua pakastinta pullasudilla putsatessani. Viimeistelin touhuni föönaamalla pakastimen, virallisten neuvojen mukaan.