Olen tunnettu lähipiirissäni siitä, että en edes inhoa tiskaamista (mutta silitys, aaaarggh..). Mistä voisi saada suuremman tyydytyksen (köh, köh.. siis huushollihommissa) kuin juuri putsatusta, kiiltävästä keittiöstä? Siinä jos jossain näkee kätensä jäljen välittömästi.

Mutta siis ne tiskiröykkiöt. Ne hiipivät vain aina huomaamatta, keneltäkään lupaa kysymättä ja valtaavat kaikki pinnat. Kokkailu tiskikasojen seassa on vaikeaa, jossei suorastaan haastavaa. Miksi sotkua ei siis saa hoidettua saman tien alta pois, ennen kun tilanne repeää käsistä ja ensihoitoa pitää kutsua hoitamaan ongelmajätelaitos?

En kehtaa kutsua ketään kylään ja antaa kokea moista sotkua. Työpaikallakin saatan putsata kahvinkeitintä antaumuksella, järjestellä keittiön pöydät ja pyyhkiä pinnat huolellisesti. Sama ilmiö oli havaittavissa, kun asuin vaihto-opiskelun aikana kimppakämpässä: kiltisti ja tunnollisesti hoidin joka viikko oman siivousvuoroni ja tiskasin joka kerta välittömästi ruokailtuani astiat ja siistin keittiön.

Sama juttu myös paperipuolella. Töissä voisivat luulla minua järjestyksen ihmiseksi. Omalla työpäydälläni jokaisella konttorihärvelillä on oma paikkansa ja paperit siististi mapeissa. Toisin kun kotona, jossa säilön kaikki tärkeät dokumentit hervottomiin röykkiöihin, joista niitä on työlästä penkoa tarvittaessa esiin. Bonuksensa tähän seikkaan tuo vielä vimmattu hamsterinluonteeni, joten sitä paperia sitten riittää pinottavaksi.

Miksi en yllä samaan järjestyksenpitoon kotona, vaikka nautin sekä siivoamisesta että työn jäljestä? Miksi siivoan ilolla, kun sen tuloksista pääsee nauttimaan muutkin kuin minä? Ovatko nuo muut tärkeämpiä kuin minä itse?

Siinä tiskatessa päätelmäketjuni eteni huolestuttavan pitkälle. Enkö olekaan olekaan itselleni yhtä tärkeä ja arvokas kuin nuo muut?

Sama vamma lienee torpedoinut valmistumistani tässä vuositolkulla. Kurssit ovat kasassa ja päättötyö tehty jo puoleen väliin, mutta loppurutistus on näköjään aivan ylivoimainen. Valmistumiseni ei kosketa ketään muuta kuin minua, joten en saa järjestettyä sille aikaa. Koko ajan on jotain muuta meneillään, joka koskettaa monia muitakin. Kuten työ.

Apua. Enkö olekaan oman elämäni päähenkilö? Onko miellyttämisenhaluni tai velvollisuudentuntoni ajanut ylitseni ikävällä tavalla? Vai mikä muu ihme tätä hommaa säätelee..

Mutta se tiski -ja opiskelujuttu. Voisko joku tulla asumaan meille, jotta pääsen taas ruotuun? (Tilapäisjärjestelykin sopii, ainakin kunnes päättötyöni on valmis.) Kämppikselle luvassa rutkasti MissJennyn koekeittiön tuotoksia, innokasta pyykinpesua (kyllä, rakastan pyykin pesemistä), takuuvarmaa aamuäkeyttä ja railakasta selittelyä, miksi Blogistaniassa surffaaminen on kertakaikkiaan tärkeämpää juuri nyt kuin päättötyön väsääminen.