Muutamien  ulkosuomalaisten itsenäisyyspäivän  postaukset toivat mieleen omat kokemukset vaihto-opiskelussa Italiassa. Kulttuurierot tulivat totisesti esille etenkin tässä tasa-arvokysymyksessä, johon Tassukin oivallisessa postauksessaan viittaa.

Tapasimme vaihto-opiskelijoiden kanssa joka viikko samassa baarissa, josta lähdettiin usein johonkin diskoon. Aina en jaksanut lähteä tanssimaan, etenkin kun tiesin pääseväni diskosta kotiin vasta aamulla neljän jälkeen, joskus paljon myöhemmin.

Mutta omatoiminen kotimatka ei sopinutkaan tuoreet tuttaville, italialaispojille, jotka rupesivat kiivaasti estelemään poistumistani kesken baarittelun. En aluksi älynnyt, että mistä on kyse, kunnes valkeni, että kaveriporukan poikien kuuluisi saattaa minut autolla kotiin. Kun kukaan ei ollut aikeissa ajaa samaan suuntaan, minun ei olisi soveliasta poistua; olisinhan koko kotimatkan näiden armaiden miesten ”vastuulla”. Tämä suomaistyttö tietysti nauroi vaan, lupasi olla kävelemättä kovin vaarallisten kaupunginosien läpi ja lähti kotiin juuri silloin, kun siltä itsestä tuntuu, kuten on koko elämänsä tottunut Suomessakin tekemään. Pojat oppivat pikkuhiljaa lukuvuoden edetessä tähän Pohjolan tyttöjen merkilliseen itsenäisyyteen.

Heti lukukauden alussa en puhunut juuri yhtään italiaa (ja opiskelu oli tarkoitus suorittaa italiaksi, heh heh...). Tapasin jossain bileissä söötin espanjalaisen pojan, joka taas ei osannut juurikaan englantia. Asia ratkesi hänen mielestään kovin helposti: poju komensi minut puhumaan italiaa. Olin ällistynyt, ja väitin vastaan (en oikeasti osannut kieltä juurikaan, aika häpeällistä). Poju hermostui, eikä ymmärtänyt alkuunkaan, miksi en totellut hänen käskyään.

Tilanne jatkui pitkään samana: törmäsimme silloin tällöin bileissä ja kundi kävi kovistelemassa, että jokohan italia sujuu. No ei kyllä sujunut kovin kummoisesti, enkä oikein edes tohtinut sitä vielä puhua, joten poika hermostui joka kerta.

Lopulta tällä tädillä keitti yli. En muista värväsinkö jostain tulkin, vai miten sain tuolle  pikkukundille viestitettyä asiat, mutta nakkasin pojun penkkiin, ilmoitin närkästyksestäni hänen alentuvaan komenteluunsa ja saarnasin suomalaisnaisen asemasta ja omasta itsenäisyydestäni.

Kerroin, että meilläpä on naispresidentti. Saimme yleisen äänioikeuden ensimmäisenä maana Euroopassa. Eduskunnastamme on melkein puolet naisia (no, ei ehkä ihan mutta melkein). Naiset pääsevät halutessaan armeijaan. Puolustusministerimme on ollut nainen. Yli puolet yliopisto-opiskelijoista on naisia (tämä pitää paikkansa, eikös?). Olin asunut jo kuusi vuotta itsenäisesti omassa asunnossani ja tehnyt töitä 13-vuotiaasta. Minusta voi tulla ihan mitä itse vain haluan ja voin tehdä ihan mitä itse haluan, ja enkä tosiaan siedä kenenkään Espanjan maaseudulta kömpineen pikkupojan komentelua pätkän vertaa.

Kundi kuunteli ällistyneenä ja soperteli lopuksi, miten hän ei sitten yhtään ollut tajunnut. Poju kertoi siskostaan, joka oli kyllä päässyt yliopistoon, työskennellut valmistumisen jälkeen vähän aikaa kaupan kassana, mennyt sitten naimisiin ja jäänyt kotiin. Ei ilmeisesti puhettakaan, että sisar olisi missään vaiheessa elämäänsä elänyt millään lailla itsenäisesti, saati saanut tehdä omia päätöksiään. (No toivottavasti sai valita sentään puolisonsa).

Ihme ja kumma, ripityksen jälkeen jätkän asenne muuttui ja komentelu jäi sikseen. Hän rupesi kohtelemaan minua samoin kuten miehiäkin, ja mielestäni kuten kaikkia kohdellaan: reilusti, suorasti ja kohteliaasti. Vaikkei meillä edelleenkään ollut kovin sujuvasti yhteistä kieltä.