"Mä olen valmis, tämän valmiimpi ei voisi olla. Haluan lapsia ja siivouskomeron ja kristallikruunun. En kaipaa mitään niin kovasti kuin sitoutumista. Haluan naimisiin. Haluan jakaa kaiken jonkun kanssa. Yksineläminen on tuhlausta, mä menen hukkaan, olisin takuulla hyvä äiti." (mt. s. 20)
Katrin ystävät varoittelevat jokaisesta miehestä, jonka Katri tapaa. He pelkäävät, että suhde ei onnistu, Katri taas pettyy, tulee paha mieli. Pitäisi kai vaan odotella, kunnes "se oikea" porhaltaa paikalle ja kaikki suhteessa on selvää alusta lähtien.
Huoh. Olen kuullut samoja selvityksiä omilta ystäviltäni, jotka haluavat suojella minua varoittamalla suhteen vaaroista. Katrilla ja minulla on sama tilanne: ystävät eivät halua (tai pysty) näkemään sitä ihanaa ja kivaa, mitä toivottoman sotkuisessakin ihmissuhteessa on. Suhteessa pitää olla jotain todella spesiaalia, jotta epävarmuutta ja loputonta säätämistä jaksaa sietää.
Moni ystävä hoki pelkäävänsä, että minua sattuu. No hitsi. Senhän tiedän itsekin, tiesin alusta lähtien ottavani jättimäisen riskin. Se on jopa erittäin todennäköistä, että pipi tulee jonain päivänä oikein kunnolla. On vaan vaikealta ajatella, että en voisi yrittää vain siksi, että ehkä sitten joskus tulee paha mieli. (Luulen, että eniten minua voisi harmittaa luovuttaminen.) Voiko elämässä saavuttaa tai saada ylipäänsä mitään, jos ei uskalla ottaa riskiä?
Tässä koko hitsin elämässä on riski, että joskus sattuu. Ei kai sitä muuten elämäksi kutsuttaisi, ennemminkin pumpulipurkissa asumiseksi?
(PS. Ikeastakin saa kattokruunuja. Siellä oli tarjolla viimeksi parilläkympillä semmoinen kovin kristallinen (hah!) hässäkkä, joka voisi sopia eteiseeni oivallisesti. Netistä ei löytynyt kuvaa, valitan.)
(PS2. En voi linkittää kirjan arvosteluihin, koska ne muutamat, jotka löysin, ovat kökköjä ja väärässä. Tai no, olen kirjassa vasta puolessa välissä... Tosikon lyhyt selvitys on kyllä kiva.)
Kommentit