Olin ajatellut polkata ainakin osittain ja toivottavasti tilapäisesti menetetystä höpökeisarinnaudestani* – ilmiö jonka todenteolla oivalsin varjopikkujoulujen jälkeen. Joulun aikana tuli myös mieleen toinen postauksen aihe: kuinka helposti sitä itse kukin näköjään ostaa itselleen mieluisia joululahjoja kuin saajan toivelistan toppenia. Jonain toisena päivänä olisin voinut itkeskellä Mullan allan, tuon noin maailman kaukkeuden parhaan teeveesarjan evör, päättymistä, ruotia sen tänään nähtyä viimeistä jaksoa ja päivitellä, että mites tästä nyt sitten muka jatketaan omaa elämää.

Nämä ideat jäivät tänään totaalisesti alakynteen. Omat ns. ongelmani kutistuivat mitättömiksi hippusiksi vain lyhyessa mese-keskustelussa. Ystävä Lontoosta, Tutkija, kertoi viettäneensä elämänsä kauheimman joulun: hänen perheensä ja sukunsa Kongossa oli eilen joutunut armeijan hyökkäyksen kohteeksi ja ilmeisen ikävin seurauksin. Kuolonuhreja ei liene, mutta muita vaurioita senkin edestä.

Tutkija on vaitonainen mies, ei paljon omista asioista juttele ja hyvin lyhyin sanankääntein. Sen tajusin, että tilanne on ollut erittäin kriittinen, mutta nyt jo vähän parempi. Suvun lapset ovat kärsineet eniten tapahtumasta, luonnollisesti. Tutkijan setä on liittynyt armeijaan (tai jotain vastaavaa) saadakseen tilanteen haltuun. Kuulostaa hurjalta – kuten koko Kongon tilanne.

Tämä hätääntynyt ystävä Pohjolan perukoilta olisi heti kärräämässä koko sukua Eurooppaan, jossa ainakin osa perheestä on asunutkin vuosia ja josta löytyy myös muita sukulaisia. Mutta mikään ei ole niin yksinkertaista. Sotatilan keskeltä ei niin hevin lähde kukaan, ei edes yliopistoperhe: tarvitaan läjittäin rahaa ja viisumit. Siis noin aluksi.

Tilanne tuntuu aivan absurdilta. Yhtäkkiä uutiset ovatkin ihan totta, vaikken Tutkijan perhettä koskaan olekaan tavannut. Täältä lintukodosta käsin ei vaan oikein meinaa tajuta maailman menoa (ainakaan tämä höpökeisarinna), vaikka kuinka olen seurannut Kongon tilannetta ja Tutkija on kertonut kotimaastaan. Nyt tuntuu ihan älyttömältä ajatukselta lentää loppuviikosta Madridiin ystävää tapaamaan, kun toiset eivät pääse pois kotimaastaan, vaikka henki ja terveys on uhattuna. Onko maailma jotenkin vinossa?

Tutkijan omatkaan asiat eivät ole varsinaisesti olleet paraatikuosissa viimeisen vuoden ajan, joten olen vuoden mittaan lotonnut, kun en muutakaan keinoa keksinyt ilman rahoitusta väitöskirjaansa Lontoossa tekevää auttaakseni. Tämän uutisen kuultuani reitti oli tuttu: lotto vetämään, kerrankin jokerit mukaan. Ajattelin tehostaa arpaonneani visiitilla Helsingin katoliseen kirkkoon, jonne olen luvannut Tutkijalle jo vuosi sitten tehdä retken. En ole kovin uskonnollinen henkilö, mutta sitäkin järkyttyneempi ja hemmetin avuton, kun ei voi tehdä mitään auttaakseen oikeasti. Mikäli siis Onnetar ei pelaa mun joukkueessa tällä viikolla.

*ööö menikö oikein? Ei näe, onko konsolantit kovin vinossa.