Ehdin jo sommitella mielessäni komppaavaa kommenttia Kauran tai Sun äitis kirjoituksiin, sillä ajattelin vähintään jomman kumman tarttuvan tähän aiheeseen (tämä koulua sivuava juttu voisi kiinnostaa Ruutakin), kunnes älysin, että mullahan oma blogikin näitä räpätyksiä varten. Suoraan siis päivän sanomalehtikatsaukseen, olkaat niin hyvät:

Hesarissa tänään sunnuntaina sivulla D3 on juttu erityisopettaja Eija Reinikaisesta, joka on kirjoittanut kirjan Leimatut lapset, "tarinoita koululaisista, huomioita heidän opettamisestaan ja oppimisestaan. Teos on eläkkeelle jääneen opettajan vastareaktio kouluja koskevaan keskusteluun, jossa tehokkuus on nostettu kaiken muun edelle".

Reinikaisella on jo lyhyen jutun perusteella monia tärkeitä ajatuksia, mutta tartuin jutun lopussa olevaan kommenttiin erityisoppilaista, siis erityisen paljon tukea tarvitsevista. Lainaan taas juttua, niin en suotta vääntele muiden sanoja:

"- Kaikki lapset ovat erityisiä! Impulsiivisuus ja lyhytjännitteisyys ovat persoonallisuuden piirteitä siinä missä muutkin. Jos joku lapsi on erityisen vilkas, hän toimii omista lähtökohdista käsin. Myös hänelle tulisi taata riittävä tuki ja työrauha."

Siinä se on! Persoonallisuuden piirteitä. Piirteitä, joiden kanssa toimitaan omista lähtökohdista käsin. Siinä on huomattava ero ajatukseen, että nuo piirteet olisivat pelkästään vikoja tai rajoitteita, joista pitäisi mieluiten päästä eroon tai ainakin peittää ne huolellisesti, olla ns. normaali.

Meillä kaikilla on erilaisia piirteitä, ominaisuuksia tai rajoitteita, jos niin halutaan sanoa. Yhdellä sairaus tai vamma rajoittaa liikkumista tai jaksamista, toinen on sairaalloisen ujo, kolmas on tolkuton kontrollifriikki, neljännen itsetunto on olematon, viidennellä on vaikeita allergioita ja kuudennella on synnynnäinen jalan epämuodostuma.

Ai no mitäs sitten? Kaikki ne ovat asioita, jotka joidenkin normaaliuskriteerien mukaan voivat rajoittaa elämää jollain lailla. Tekeekö se elämästä jotenkin säälittävää tai kelvotonta? Onko ihminen jonkun piirteensä takia väistämättä onnettomampi tai huonompi? Tekeekö se elämästä epätäydellistä, jos ei vaikka sairauden takia voi lähteä vuorikiipeilemään tai mausteallergian takia uskalla syödä etnisissä ravintoloissa? Pitäisikö tuota ominaisuutta piilotella ja leikkiä, ettei sitä olekaan?

Okei, osa listastani on sellaisia asioita, joista voi ainakin osittain päästä tai oppia eroon (kontrollifriikkiys, sairalloinen ujous, syömishäiriöt) ja toisista taas ehkä ei (allergiat, sairaus/vamma ja epämuodostuma). Kaikki listan jutuista ovat mielestäni sitä vastoin asioita, joiden kanssa voi elää ja ottaa nämä ominaisuudet haltuunsa niin, etteivät ne rajoita elämästä nauttimista.

Mielestäni kaikki on kiinni omasta asenteesta ja tietysti ympäristön asenteesta (etenkin lapsen kohdalla). Ainakin osittain se on oma valinta, että onko tämä erityinen ominaisuus asia, jonka antaa täyttää elämän ja rajoittaa elämästä nauttimista vai onko se vain ominaisuus, jonka kanssa voi elää yhdessä. Siinä on vissi ero, kumman lähestymistavan itseensä ja lähimmäiseen tällä akselilla ottaa.

Tähän päätelmään pääsemiseksi auttoi varmasti jo aikaisemmat pohdintani ihmisen hyvistä ja huonoista puolista. Oli aika hämmentävää joskus vähän nuorempana huomata, että toisinaan vilkkauteni ja suulauteni tulkittiin hermostuttavaksi touhottamiseksi ja toisinaan virkistäväksi energisyydeksi. En osannut päättää, onko se huono vai hyvä ominaisuus, kunnes älysin sen olevan molempia, tilanteesta ja vastaanottajasta riippuen. Se oli hyvin helpottava oivallus.

Mutta aina ei riitä, että itse ajattelee näin omista ominaisuuksistaan ja hyväksyy rajoitteensa sellaisina kun ne ovat. Tarkoitan tässä siis tilannetta, jossa niille ei voi tehdä siis mitään – en suinkaan tässä kannusta hylkäämään kuntoutusta, terapioita ja hoitoja minkä tahansa hankalan rajoitteen tai sairauden hoidossa.

Ympäristö voi joskus olla sitä mieltä, että ainoastaan ns. normaalius (= terveys) on onnellisen elämän salaisuus. Se että kuka sitten on normaali tai terve, on taas toinen kysymys ja riippuu tietysti ympäristöstä. Nykyään sairaus/vamma voidaan kokea  riippakivenä, mutta taas tolkuton kontrollifriikkiys ja jotkut syömishäiriöt jopa normaalina tai ihailtava käytöksenä. Sairas ajatus, mun mielestä*. Ja aikamoista terveysfasismia.

Alussa viitatusta lehtijutusta tuli mieleen, että jyllääkö jo koulussa normaaliusterrori, jonka mukaan kaikkien tulisi elää ja olla. Sielläkö lapset jo oppivat, että erilaisuus on pahasta ja siitä pitää pyrkiä pois? Että erilaisuus ja vammaisuus on melkein hävettävää ja rajoitteen (esim. vamman) kanssa ei voi elää täysipainoista, ns. normaalia elämää? Mielestäni tämä viesti tulee jo siinä manifestoitua, jos erityistä tukea tarvitsevat lapset saavat opetusta omissa luokissaan tai kouluissaan eikä muiden mukana. Tämä on joskus varmaan oikea ratkaisu, mutta samalla se viestii jotain, eikös vain?

Ja kuitenkin samaan aikaan.. meillä kaikilla on jotain piirteitä ja ominaisuuksia, joiden suhteen emme ole ihan täysin keskivertoihmisiä, niitä normaaleja.

* Allekirjoittanut pitää nykyajan teho- ja tuottovaatimuksia sekä supersuorittamista ihailevaa maailmankuvaa sairaana.