Noni. Kannatti sitten riehaantua ja käydä julistamaan vallan ylenpalttisesti. Viittaan tällä siis edelliseen vouhottavaan vuodatukseen.

Suunnilleen saman asian meinaan on kiteyttänyt paaaaljon näppärämmin Kaisa Leka, asialla jälleen Hesari. Sunnuntaina 7.1. taloussivuilla (E1-2) oli mainiot jutut onnellisuudesta. Leka kertoo jalkojensa amputoinnista, kivun ja vammaisuuden suhteesta onnellisuuteensa ja sanoo myös näin:

"Terveen luulevat, että monet vammaiset toivoisivat olevansa terveitä. Se on huuhaata. Vammaisuus on yksi meidän piirteemme, mutta se ei hallitse meidän elämäämme. Emme ajattele, että elämä muuttuisi hirveästi, jos meistä tulisi yhtäkkiä terveitä."

Jep, jotain tämmöistä ajatusta koitin tuossa edeltävässä oksennuksessa hakea, mutta äidyin paasaamaan ja vauhkoamaan.

Mutta tadaa.. Selitys ilmiöön löytyy Lindholmin Jarilta.

Tietenkään en jaksa lukea alkuperäistä artikkelia, mutta se ei estä kommentoimasta ja komppaamasta. Niin tosi on tuo juttu meinaan omalta kohdalta, ainakin joskus.

En tohdi väittää, että osaisin aina tulkita toisen naamasta viestini vastaanottoa ja muokata sen mukaan sitten omaa ulosantiani, mutta onhan se nyt hitsi vieköön helpompaa livenä kun sähköisessä kommunikaatiossa. Eikä tämmöisessä yksinpuhelussakaan osaa yhtään ajatella, miltä oma lärinä tuntemattomille kuulostaa. (Toisaalta.. oma blogi, omat vouhotukset). Esimerkiksi olen havainnut, että jos en koe saavani riittävää responssia omalle viestilleni, niin jumitan jankuttamaan samaa ajatusta uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.

Ja tähän tavallaan liittyvänä asiana, mutta en nyt jaksa rakennella mitään järkevää aasinsiltaa:

Ihan kaikkein tylsintä on se, kun tajuaa virheensä – mutta vasta kun on liian myöhäistä tehdä mitään. Tuskin olen ihan yksin tässä veneessä, mutta nyt se on alkanut ainakin allekirjoittanutta risomaan lujasti. Tiedä sitten, koenko mokailevani nyt tavallista enemmän vai havaitsenko sen vaan tarkemmin.

Tosin toki siitä voi olla joskus iloa tai apua, että älyää itse mokanneensa ja osaa/uskaltaa sanoa sen ääneen. Tuolla metodilla meinaan mennä huristelin ekasta inssistäni läpi. Ajo-ope tiesi, että teen liikaa pikkumokia, mutta huomaan ne aina itse heti. Neuvoi sitten papattamaan inssissäkin ääneen, kun epäilin törttöilleeni. Metodi toimi luokattoman hyvin. Tosin jotenkin ois kivempaa selvitä elämästä selittemättä jatkuvasti omia mokiaan.

PS. Ruokahaasteet on julkistettu. Ai hitsi miten herkkuja safkoja siellä on listalla! Polkkapossun keimailijan salaatti puhutteli ehkä eniten, sitä pitää kokeilla pian.